Isän kuolemasta on kulunut tänään neljä viikkoa. Toisinsanottuna elämää jälkeen on kestänyt melkein kuukauden. Ennen isän kuolemaa olin ottanut tuulta siipieni alle, eriytynyt synnyinkodista huimaa vauhtia kohti omaa yksikköäni T:n ja tämän lapsien kanssa Oulussa. Matkustin Rovaniemelle ainoastaan yhdeksi yöksi viikossa terapian vuoksi. Nyt kuitenkin kaipaan Oulussa ollessani jatkuvasti tuonne Rovaniemen kotiin, joko omaan asuntooni kaupungissa tai sitten synnyinkotiini. Tarvitsen kirjaimellisesti omaa tilaa, paikan jonka tunnen tarkasti ja joka antaa mahdollisuuden laajalle henkiselle reviirille niin, etten koko ajan ole jonkun tiellä tai nähtävissä. Osittain olen myös taantunut takaisin syyllisyyteen siitä, etten ole paikalla, siis nyt esim. äitini tukena. Ymmärrän, että minun on jatkettava omaa elämääni, mutta toisaalta siihen kuuluu myös surusta selviäminen, mikä on äitini kanssa mahdollista aivan toisella lailla kuin kenenkään muun kanssa.

Pakostakin isän kuolema on tuonut sekä minun että äitini elämään uusia velvotteita ja tehtäviä. Piha ei auraudu itsestään lumesta, tiskit eivät kävele tiskikoneeseen eivätkä pyykit pyykkikoneeseen itse eivätkä koirat osaa omin nokkineen hakea varastosta ruokaa itselleen. Nyt kun ajattelee, isä vastasi melko suuresta osasta kotitöitä! Tuttavat ovat surkutelleet sitä, ettei isäni ole enää jakamassa kalasaaliita heidän kanssaan. On kummallista, miten etenkin äitini osa häviää tuosta toiminnasta kokonaan. Olisivatpa nuo tuttavat olleet näkemässä viime viikonloppuna, kun äitini käynnisti isän traktorin ja ajoi sen etupihalle valmiiksi lumenlinkousta varten. En ole ehkä koskaan ollut äidistäni niin ylpeä kuin silloin. Olen toki tottunut siihen, että äitini mm. metsästää, eli ei kovinkaan orjallisesti noudata perinteistä perheen työnjakoa, mutta en olisi ihan helpolla uskonut, että pystymme tulevaisuudessa itse auraamaan kotipihan, istuttamaan perunat jne. Melkein voisi sanoa, että epic win!

Miten elämä muutoin jatkuu? Omalla kohdallani en tiedä. Tuntuu, että vasta nyt olen ravistanut yltäni järkytyksen, shokin, ja alan tajuta muutosta. Ennen isän kuolemaa olin aikeissa hakea ammatillista kuntoutusta opintojen tueksi, koska olin menestyneesti käynyt pitkästä aikaa tentissäkin (ja saanut sen läpi, vaikken ollut hoksannut lukea edes kaikkia vaadittuja kirjoja) ja ajattelin pystyväni keskittymään opiskeluun. Olin myös jutellut psykiatrin kanssa lääkityksen vähentämisestä ja ehkä myös lopettamisesta. Lääkitystä tuskin tullaan lopettamaan, mutta opiskelu on se asia, joka painaa mieltäni eniten tällä hetkellä. En haluaisi (ts. viitsisi) enää hakea sairaslomaa, mutta toisaalta en täysin uskalla tarttua ammatilliseen kuntoutukseenkaan; sairaslomalla opinnot eivät suoraan ainakaan pisteissä mitattuna etene, entä jos en saakaan opiskeltua kuntoutuksesta huolimatta? Tilanne olisi pikaisesti ratkaistava jotenkin, sillä perusmenonikin ylittävät tämänhetkiset tuloni moninkertaisesti.

Elämääni opintojen ulkopuolella en ole suunnitellut kovinkaan. Tällä hetkellä odotan pääsiäistä, mutta sen jälkeiset kiintopisteet ovat melko olemattomat. Tuntuu kuin asioita otettaisiin elämästäni tasaisella tahdilla pois jättäen samalla menetetyn ja saadun vaakakupit epätasapainoon. En ole ikinä osannut elää hengenveto kerrallaan, mutta nyt on pakko.

Viime lauantaina ns. vietettiin maahanpanijaisia. Väkeä oli paljon, osanotot olivat enemmän tai vähemmän vilpittömiä.

En tiedä miltä olisi pitänyt tuntua. Olen ollut hautajaisissa aiemminkin, joten odotin jonkinlaista hysteeristä olotilaa. Kuitenkin olin rauhallisempi kuin missään noissa aiemmissa hautajaisissa. Suru on särkenyt jo sydämen, kuorien hautaaminen tuntui ainoastaan helpottavalta; maa ottaa takaisin sen minkä on joskus antanut.

Olin erityisen tyytyväinen siitä, että kukat laskimme vasta haudalla, ei siis sekä sisällä kappelissa että uudestaan sitten ulkona haudalla. Samoin elvytimme sitäkin vanhaa perinnettä, että hauta luotiin samantien umpeen. Oli liikuttavaa nähdä, miten lapioijista ei ollut puutetta. Olisin itsekin halunnut ainakin muutaman lapiollisen luoda, mutta sitähän olisi tietenkin katsottu kummasti, mistä pääsenkin kohtaan "haaskalinnut".

Itse otin yhden rauhoittavan lääkkeen paria tuntia ennen hautajaisia. Olen ottanut niitä muulloinkin samankaltaisissa sosiaalisesti jännittävissä tilanteissa. Lääkkeet ovat ihan tavallisia betasalpaajia, jotka vain laskevat verenpainetta. Äitin ei ottanut mitään, vaikka olisi voinut ajatella, että tilaisuus olisi ollut liian raskas kestää ilman jotain kemiallista lievitystä. Silti olen kuullut näin jälkeenpäin puheita siitä, miten äiti oli muiden silmissä ollut ihan selvästi lääkkeiden rauhoittama, siis liian rauhallinen tilanteessa, jossa elämänkumppani haudataan. Mietin, mitä äidin olisi pitänyt tehdä kelvatakseen, säästyäkseen juoruilulta. Olisiko meidän pitänyt syöksyä repimään arkun ruuvauksia auki? Hypätä hautakuoppaan paukuttamaan arkkua, että perkele kun meidät jätit? Kyllähän me itkimme, mutta ilmeisesti itkumme ei ollut tarpeeksi epätoivoista ja lohdutonta. Miksi? Siksi, että emme ole lohduttomia tai epätoivoisia. Meidän elämämme jatkuu. En tiedä, miten paljon sitä on jäljellä, mutta tänäkin aamuna heräsin, samoin heräsi äitini. Nyt, kun on ilta, olemme taas eläneet yhden päivän eteenpäin.

Tuntuu, niinkuin meidän odotettaisiin kaatuvan, lannistuvan suruun. Ja kun niin ei käy, kun ei näy edes merkkejä luovuttamisesta, tuottaa pettymys turhaa juoruilua.

Minun vihani on tässä tilanteessa, tällä hetkellä rajaton. Toisaalta se on kuluttava voima, mutta toisaalta juuri viha saa sisuuntumaan ja asettautumaan minä näytän teille kaikille -asenteeseen. Olen selviytyjä. Herkkä, äärimmäisen haavoittuva ja juuri nyt surun pysäyttämä, mutta minä toivun. Yli ei tarvitse päästä, mutta toivun ja selviydyn, vaikken osaisikaan kartoittaa selviytymiselle minkäänlaista aikataulua juuri nyt.

Ennen ruumishuoneelle menoa pelkäsin, että näkisin isän ruumiissa vielä isän. Kaiken olemuksen ja sen mitä kuorien sisällä nyt on. En ollut ikinä nähnyt kuollutta ihmistä, isäni oli ensimmäinen. Valkoiset peitteet tuntuivat vieraannuttavilta, mutta niiden alta näkyi selvästi jalkojen ja käsien tuttu muoto.

Jotkut sanovat, että kuolleen ihmisen ruumis näyttää siltä kuin tuo ihminen nukkuisi rauhallisesti. Isän kasvot näyttivät kuitenkin pahalta. Tottakai ne näyttivät pahalta - niissä ei ollut lämmintä hymyä eikä silmien pilkettä, siis kaikkea sitä mistä isän eniten tunnisti. Ei isä nukkunut siinä, sillä tyhjien kuorien sisällä ei tietenkään ole elämää. Mitä kauemmin istuimme ruumiin vieressä sitä hullummalta tilanne alkoi tuntua. En kiellä sen tärkeyttä, että minun piti nähdä isä vielä ennen ruumiin hautaamista, mutta huomatessani viivyttäväni ns. viimeistä vilkaisua isän kasvoihin, hyvästejä, ymmärsin poistua paikalta. Vertaus on tahallisen groteski, mutta en minä jää appelsiininkaan kuoria roskikseen tuijottamaan, niin tyhjä isän ruumis minun silmissäni oli.

Samalla reissulla olisi tietenkin voinut palauttaa ambulanssimiehiltä meille kotiin jääneen valkoisen peitteen Tosin ei sen alun perinkään kai olisi pitänyt meille missään nimessä unohtua.

 Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan

...katsoin seurustelukumppanini kanssa elokuvaa, oli tavallinen koti-ilta
...suunnittelin aloittavani ammatillista kuntoutusta koskevan lomakkeen täyttämisen
...olin vakaasti sitä mieltä, että elämä kantaa ilman mielialalääkitystäkin
...isä oli ollut kotipihalla kuolleena jo monta tuntia.

Viimeisen puolen vuoden ajan olen ajatellut lakkaamatta vanhempieni kuolemaa ja sitä, miten ylitsepääsemättömältä suru tulisi tuntumaan. Välini vanhempieni kanssa ovat aina olleet mutkattomat ja loivalaineiset, murrosiän "myrskyissä" riitaannuin isäni kanssa ns. pahasti kerran ja äitini kanssa ehkä noin kaksi kertaa. Tai yksi ja puoli.

Nyt isä on kuollut. Eikä vielä edes tiedetä, mistä syystä, vaikkei sillä nyt enää olekaan väliä. Kieltämisvaiheeni kesti parisen minuuttia, vihainen olen ollut nyt viikon. En anele Jumalalta isää takaisin, kiukkua sitä, miksi isä otettiin pois tms. Minun ei ole tarvinnut, koska isä on ollut kanssani vielä kuolemansakin jälkeen: alussa läsnäolo tuntui useasti, syvimpinä tuskanhetkinä tietystikään ei, koska ahdistavin tuska on ollut se, joka on vienyt eteenpäin. Viime päivinä isä, tunne isän läsnäolosta on kuitenkin heikentynyt lähes olemattomiin. En tiedä, olenko, tai onko ihminen kykenevä kuvittelemaan surussaan kuolleen rakkaan ihmisen läsnäolon niin elävästi että on itsestäänselvää ajatella, että kun kääntää päänsä, voi nähdä tuon henkilön. Ehkä kyse on itsepetoksesta, mutta oloa eniten on helpottanut juuri tuo tunne läsnäolosta, ajatus jonkinlaisesta kuolemankin ylitse yltävästä rakkaudesta.

Olen silti vihainen. En kenellekään tietylle henkilölle, enemmän abstrakteille asioille. Viha tässä tilanteessa on kaksipiippuinen asia. Toisaalta on helpottavaa nähdä ihmisiä, toisaalta kaikki sanotut kliseet ja väkisin itsestä puserretut lauseet vain saavat aikaan passiivis-aggressiivisen olon. Toisaalta ei haluaisi tavata ketään, toisaalta haluaisi sanoa jokaiselle, joka on lähdössä kotiinsa tm. että älä vielä mene, kuuntele vielä vähän, ei tarvitse edes sanoa mitään.

Niin kai haluaisin sanoa isällekin. Että älä vielä mene. Vaikka isähän on jo mennyt. Ja toisaalta ei ole.

Viha kumpuaa näkymättömästä, ehkä kuvitellusta kuplasta, jonka sisällä olen, ja lopulta peittää alleen surun ja ikävänkin. Jokainen vaivaantunut hetki jonkun kanssa vahvistaa kuplan seiniä, samoin osanottoihin sisältyvät sanat "kauheaa" ja "hirveää". Niin, ei tämä varsinaisesti mitään herkkua ole, tosiaan. Olen lukenut viimeisen kahden viikon aikana useita kuolemaa koskevia kirjoja. Kaikissa on neuvoja omaisille, lohduttaviksi tarkoitettuja runoja yms. mutta vain harvassa on opastuksia muille siihen, miten kohdata vainajan omaiset - miten poistaa pelokkuus ja vaivautuneisuus. Jos olisi olemassa sanoja, jotka auttavat, ne olisi jo painettu naistenlehtiin, elämänoppaisiin ym. Itselle tärkeintä on ollut läsnäolo, vaikka sanatonkin. Parhaimmillaan kohtaamisen jälkeen kävijän ei tarvitse ajatella, että "huh, sehän meni hyvin, olipa hyvä että tuli lähdettyä" vaan kaikilla osapuolilla on levollinen olo.

Ideaaleja ja vaiheita. "Näin tilanne edistyy ja kehittyy." Elämä ei silti alistu vaiheittaiseksi suurenkaan tuskan edessä. Ylipäätään elämä kantaa itsestään.