Isän kuolemasta on kulunut tänään neljä viikkoa. Toisinsanottuna elämää jälkeen on kestänyt melkein kuukauden. Ennen isän kuolemaa olin ottanut tuulta siipieni alle, eriytynyt synnyinkodista huimaa vauhtia kohti omaa yksikköäni T:n ja tämän lapsien kanssa Oulussa. Matkustin Rovaniemelle ainoastaan yhdeksi yöksi viikossa terapian vuoksi. Nyt kuitenkin kaipaan Oulussa ollessani jatkuvasti tuonne Rovaniemen kotiin, joko omaan asuntooni kaupungissa tai sitten synnyinkotiini. Tarvitsen kirjaimellisesti omaa tilaa, paikan jonka tunnen tarkasti ja joka antaa mahdollisuuden laajalle henkiselle reviirille niin, etten koko ajan ole jonkun tiellä tai nähtävissä. Osittain olen myös taantunut takaisin syyllisyyteen siitä, etten ole paikalla, siis nyt esim. äitini tukena. Ymmärrän, että minun on jatkettava omaa elämääni, mutta toisaalta siihen kuuluu myös surusta selviäminen, mikä on äitini kanssa mahdollista aivan toisella lailla kuin kenenkään muun kanssa.

Pakostakin isän kuolema on tuonut sekä minun että äitini elämään uusia velvotteita ja tehtäviä. Piha ei auraudu itsestään lumesta, tiskit eivät kävele tiskikoneeseen eivätkä pyykit pyykkikoneeseen itse eivätkä koirat osaa omin nokkineen hakea varastosta ruokaa itselleen. Nyt kun ajattelee, isä vastasi melko suuresta osasta kotitöitä! Tuttavat ovat surkutelleet sitä, ettei isäni ole enää jakamassa kalasaaliita heidän kanssaan. On kummallista, miten etenkin äitini osa häviää tuosta toiminnasta kokonaan. Olisivatpa nuo tuttavat olleet näkemässä viime viikonloppuna, kun äitini käynnisti isän traktorin ja ajoi sen etupihalle valmiiksi lumenlinkousta varten. En ole ehkä koskaan ollut äidistäni niin ylpeä kuin silloin. Olen toki tottunut siihen, että äitini mm. metsästää, eli ei kovinkaan orjallisesti noudata perinteistä perheen työnjakoa, mutta en olisi ihan helpolla uskonut, että pystymme tulevaisuudessa itse auraamaan kotipihan, istuttamaan perunat jne. Melkein voisi sanoa, että epic win!

Miten elämä muutoin jatkuu? Omalla kohdallani en tiedä. Tuntuu, että vasta nyt olen ravistanut yltäni järkytyksen, shokin, ja alan tajuta muutosta. Ennen isän kuolemaa olin aikeissa hakea ammatillista kuntoutusta opintojen tueksi, koska olin menestyneesti käynyt pitkästä aikaa tentissäkin (ja saanut sen läpi, vaikken ollut hoksannut lukea edes kaikkia vaadittuja kirjoja) ja ajattelin pystyväni keskittymään opiskeluun. Olin myös jutellut psykiatrin kanssa lääkityksen vähentämisestä ja ehkä myös lopettamisesta. Lääkitystä tuskin tullaan lopettamaan, mutta opiskelu on se asia, joka painaa mieltäni eniten tällä hetkellä. En haluaisi (ts. viitsisi) enää hakea sairaslomaa, mutta toisaalta en täysin uskalla tarttua ammatilliseen kuntoutukseenkaan; sairaslomalla opinnot eivät suoraan ainakaan pisteissä mitattuna etene, entä jos en saakaan opiskeltua kuntoutuksesta huolimatta? Tilanne olisi pikaisesti ratkaistava jotenkin, sillä perusmenonikin ylittävät tämänhetkiset tuloni moninkertaisesti.

Elämääni opintojen ulkopuolella en ole suunnitellut kovinkaan. Tällä hetkellä odotan pääsiäistä, mutta sen jälkeiset kiintopisteet ovat melko olemattomat. Tuntuu kuin asioita otettaisiin elämästäni tasaisella tahdilla pois jättäen samalla menetetyn ja saadun vaakakupit epätasapainoon. En ole ikinä osannut elää hengenveto kerrallaan, mutta nyt on pakko.