Kaksi viikkoa sitten tähän aikaan

...katsoin seurustelukumppanini kanssa elokuvaa, oli tavallinen koti-ilta
...suunnittelin aloittavani ammatillista kuntoutusta koskevan lomakkeen täyttämisen
...olin vakaasti sitä mieltä, että elämä kantaa ilman mielialalääkitystäkin
...isä oli ollut kotipihalla kuolleena jo monta tuntia.

Viimeisen puolen vuoden ajan olen ajatellut lakkaamatta vanhempieni kuolemaa ja sitä, miten ylitsepääsemättömältä suru tulisi tuntumaan. Välini vanhempieni kanssa ovat aina olleet mutkattomat ja loivalaineiset, murrosiän "myrskyissä" riitaannuin isäni kanssa ns. pahasti kerran ja äitini kanssa ehkä noin kaksi kertaa. Tai yksi ja puoli.

Nyt isä on kuollut. Eikä vielä edes tiedetä, mistä syystä, vaikkei sillä nyt enää olekaan väliä. Kieltämisvaiheeni kesti parisen minuuttia, vihainen olen ollut nyt viikon. En anele Jumalalta isää takaisin, kiukkua sitä, miksi isä otettiin pois tms. Minun ei ole tarvinnut, koska isä on ollut kanssani vielä kuolemansakin jälkeen: alussa läsnäolo tuntui useasti, syvimpinä tuskanhetkinä tietystikään ei, koska ahdistavin tuska on ollut se, joka on vienyt eteenpäin. Viime päivinä isä, tunne isän läsnäolosta on kuitenkin heikentynyt lähes olemattomiin. En tiedä, olenko, tai onko ihminen kykenevä kuvittelemaan surussaan kuolleen rakkaan ihmisen läsnäolon niin elävästi että on itsestäänselvää ajatella, että kun kääntää päänsä, voi nähdä tuon henkilön. Ehkä kyse on itsepetoksesta, mutta oloa eniten on helpottanut juuri tuo tunne läsnäolosta, ajatus jonkinlaisesta kuolemankin ylitse yltävästä rakkaudesta.

Olen silti vihainen. En kenellekään tietylle henkilölle, enemmän abstrakteille asioille. Viha tässä tilanteessa on kaksipiippuinen asia. Toisaalta on helpottavaa nähdä ihmisiä, toisaalta kaikki sanotut kliseet ja väkisin itsestä puserretut lauseet vain saavat aikaan passiivis-aggressiivisen olon. Toisaalta ei haluaisi tavata ketään, toisaalta haluaisi sanoa jokaiselle, joka on lähdössä kotiinsa tm. että älä vielä mene, kuuntele vielä vähän, ei tarvitse edes sanoa mitään.

Niin kai haluaisin sanoa isällekin. Että älä vielä mene. Vaikka isähän on jo mennyt. Ja toisaalta ei ole.

Viha kumpuaa näkymättömästä, ehkä kuvitellusta kuplasta, jonka sisällä olen, ja lopulta peittää alleen surun ja ikävänkin. Jokainen vaivaantunut hetki jonkun kanssa vahvistaa kuplan seiniä, samoin osanottoihin sisältyvät sanat "kauheaa" ja "hirveää". Niin, ei tämä varsinaisesti mitään herkkua ole, tosiaan. Olen lukenut viimeisen kahden viikon aikana useita kuolemaa koskevia kirjoja. Kaikissa on neuvoja omaisille, lohduttaviksi tarkoitettuja runoja yms. mutta vain harvassa on opastuksia muille siihen, miten kohdata vainajan omaiset - miten poistaa pelokkuus ja vaivautuneisuus. Jos olisi olemassa sanoja, jotka auttavat, ne olisi jo painettu naistenlehtiin, elämänoppaisiin ym. Itselle tärkeintä on ollut läsnäolo, vaikka sanatonkin. Parhaimmillaan kohtaamisen jälkeen kävijän ei tarvitse ajatella, että "huh, sehän meni hyvin, olipa hyvä että tuli lähdettyä" vaan kaikilla osapuolilla on levollinen olo.

Ideaaleja ja vaiheita. "Näin tilanne edistyy ja kehittyy." Elämä ei silti alistu vaiheittaiseksi suurenkaan tuskan edessä. Ylipäätään elämä kantaa itsestään.