Ennen ruumishuoneelle menoa pelkäsin, että näkisin isän ruumiissa vielä isän. Kaiken olemuksen ja sen mitä kuorien sisällä nyt on. En ollut ikinä nähnyt kuollutta ihmistä, isäni oli ensimmäinen. Valkoiset peitteet tuntuivat vieraannuttavilta, mutta niiden alta näkyi selvästi jalkojen ja käsien tuttu muoto.

Jotkut sanovat, että kuolleen ihmisen ruumis näyttää siltä kuin tuo ihminen nukkuisi rauhallisesti. Isän kasvot näyttivät kuitenkin pahalta. Tottakai ne näyttivät pahalta - niissä ei ollut lämmintä hymyä eikä silmien pilkettä, siis kaikkea sitä mistä isän eniten tunnisti. Ei isä nukkunut siinä, sillä tyhjien kuorien sisällä ei tietenkään ole elämää. Mitä kauemmin istuimme ruumiin vieressä sitä hullummalta tilanne alkoi tuntua. En kiellä sen tärkeyttä, että minun piti nähdä isä vielä ennen ruumiin hautaamista, mutta huomatessani viivyttäväni ns. viimeistä vilkaisua isän kasvoihin, hyvästejä, ymmärsin poistua paikalta. Vertaus on tahallisen groteski, mutta en minä jää appelsiininkaan kuoria roskikseen tuijottamaan, niin tyhjä isän ruumis minun silmissäni oli.

Samalla reissulla olisi tietenkin voinut palauttaa ambulanssimiehiltä meille kotiin jääneen valkoisen peitteen Tosin ei sen alun perinkään kai olisi pitänyt meille missään nimessä unohtua.