Viime lauantaina ns. vietettiin maahanpanijaisia. Väkeä oli paljon, osanotot olivat enemmän tai vähemmän vilpittömiä.

En tiedä miltä olisi pitänyt tuntua. Olen ollut hautajaisissa aiemminkin, joten odotin jonkinlaista hysteeristä olotilaa. Kuitenkin olin rauhallisempi kuin missään noissa aiemmissa hautajaisissa. Suru on särkenyt jo sydämen, kuorien hautaaminen tuntui ainoastaan helpottavalta; maa ottaa takaisin sen minkä on joskus antanut.

Olin erityisen tyytyväinen siitä, että kukat laskimme vasta haudalla, ei siis sekä sisällä kappelissa että uudestaan sitten ulkona haudalla. Samoin elvytimme sitäkin vanhaa perinnettä, että hauta luotiin samantien umpeen. Oli liikuttavaa nähdä, miten lapioijista ei ollut puutetta. Olisin itsekin halunnut ainakin muutaman lapiollisen luoda, mutta sitähän olisi tietenkin katsottu kummasti, mistä pääsenkin kohtaan "haaskalinnut".

Itse otin yhden rauhoittavan lääkkeen paria tuntia ennen hautajaisia. Olen ottanut niitä muulloinkin samankaltaisissa sosiaalisesti jännittävissä tilanteissa. Lääkkeet ovat ihan tavallisia betasalpaajia, jotka vain laskevat verenpainetta. Äitin ei ottanut mitään, vaikka olisi voinut ajatella, että tilaisuus olisi ollut liian raskas kestää ilman jotain kemiallista lievitystä. Silti olen kuullut näin jälkeenpäin puheita siitä, miten äiti oli muiden silmissä ollut ihan selvästi lääkkeiden rauhoittama, siis liian rauhallinen tilanteessa, jossa elämänkumppani haudataan. Mietin, mitä äidin olisi pitänyt tehdä kelvatakseen, säästyäkseen juoruilulta. Olisiko meidän pitänyt syöksyä repimään arkun ruuvauksia auki? Hypätä hautakuoppaan paukuttamaan arkkua, että perkele kun meidät jätit? Kyllähän me itkimme, mutta ilmeisesti itkumme ei ollut tarpeeksi epätoivoista ja lohdutonta. Miksi? Siksi, että emme ole lohduttomia tai epätoivoisia. Meidän elämämme jatkuu. En tiedä, miten paljon sitä on jäljellä, mutta tänäkin aamuna heräsin, samoin heräsi äitini. Nyt, kun on ilta, olemme taas eläneet yhden päivän eteenpäin.

Tuntuu, niinkuin meidän odotettaisiin kaatuvan, lannistuvan suruun. Ja kun niin ei käy, kun ei näy edes merkkejä luovuttamisesta, tuottaa pettymys turhaa juoruilua.

Minun vihani on tässä tilanteessa, tällä hetkellä rajaton. Toisaalta se on kuluttava voima, mutta toisaalta juuri viha saa sisuuntumaan ja asettautumaan minä näytän teille kaikille -asenteeseen. Olen selviytyjä. Herkkä, äärimmäisen haavoittuva ja juuri nyt surun pysäyttämä, mutta minä toivun. Yli ei tarvitse päästä, mutta toivun ja selviydyn, vaikken osaisikaan kartoittaa selviytymiselle minkäänlaista aikataulua juuri nyt.